Palautumisen taitoja etsimässä – havaintoja äitiyslomalta

Äitiyslomaa on takana useampia viikkoja, joten olen päässyt kiinni omiin uusiin rutiineihini. Ensimmäinen viikko oli sinänsä totuttelua, että heräilin turhan aikaisin ja koin ajoittain hieman hämmennystä kotona olemisesta. Sen jälkeen olen viikko viikon jälkeen todennut, että tämä on ihanaa.

Olen kokenut oikean rauhoittumisen kyvyn vaikeana pitkään, lähes aina. Selkeimmin se on näkynyt vaikeutena ottaa päiväunia, vaikka olisi väsyttänyt. Jotenkin sitä ei ole mukamas malttanut, ja sen sijasta jatkanut somen selaamista tai telkkarin katsomista. Lopputuloksena ei ole parin tunninkaan jälkeen yhtään virkeämpi, vaan tasainen pöhnä on jatkunut. Lisäksi aamuisin turhan aikaisin heräämisen jälkeen uudelleen uneen pääseminen on ollut harvinaista herkkua. Ei sillä, että nukkuisin mitenkään kovinkaan pitkään. Oma sisäinen kelloni on jo useita vuosia, varmaan aina ollut säntillisen tarkka. Olkoot uusivuosi, vappu, viikonloppu, mikä tahansa, mutta lähes poikkeuksetta menen nukkumaan 22-23 välillä ja herään 6-7 välillä. Jos venytän nukkumaanmenoa, herään todennäköisesti vielä aikaisemmin.

Kun unirytmi ja sisäinen kello on noin tarkka, tunninkin vaje uneen tai huonolaatuinen uni on ollut vaikeasti korvattavissa. Univelkoja on ollut hankala maksaa takaisin eikä joustovaraa ole kamalasti ollut.

Raskausaikaan kuuluu yleisesti unen keventyminen ja yöaikaiset heräilyt. Vaikka niillä onkin selvä tarkoitusperä totuttaa elimistöä tulevaan unirytmiin (tai sen puutteeseen), ei tieto siitä kamalasti helpota, kun valvominen turhauttaa aamuyöstä. Etenkin jos tietää, että valvottua aikaa ei saa nukkumalla pitempään takaisin.

Lomalla olemisessa parasta on ollut ehdottomasti mahdollisuus olla ja elää oman kehon rytmin ja aikataulun mukaan. Olisi kaunis ajatus, että se onnistuisi täydellisesti myös työssä ollessa, mutta sellainen utopia on hieman liian kaukaa haettua. Joitain havaintoja aion tästä ajasta oppineena ottaa mukaani jatkoon.

Ensimmäisenä on kirkastunut se, että yksinkertaisesti toisilla on epäreilummat lähtökohdat siihen, kuinka vaihtelevaa elämää ja kiivasta tahtia kestetään ilman seurauksia. Sympaattisen ja parasympaattisen hermoston toimintoihin voi itse pitkäjänteisellä harjoittelulla vaikuttaa, mutta siitäkin huolimatta olemme eri lähtöviivoilla, eikä sitä vastaan ole oikein järkeä kiukutella. Tästä esimerkkinä on itselleni se, että ilman oikeasti palauttavaa aikaa päivässä yöuneni heikentyvät ja olen seuraavana päivänä väsyneempi. En pysty korjaamaan tuhatta ja sataa paahdettua päivää optimaalisella iltapalalla ja kirjan lukemisella ennen nukkumaanmenoa. Liian kuluttava päivä voi olla esimerkiksi 8h työpäivä, jossa en pidä oikeasti kunnollisia rauhoittumistaukoja ja käsiteltävät asiat ovat järjestään painavia.

Jos itsestään ei tietoisesti pysähdy havainnoimaan omia ominaisuuksiaan ja oman autonomisen hermoston sopeutumiskykyä, on etenkin tunnolliselle ja vaativalle yksilölle tyypillistä löytää itsensä haastavasta työstä, joka vie hyvin paljon aikaa niin fyysisesti työssä ollessa kuin henkisestikin. Samalla vapaa-aika on ehkä täytetty tiiviillä perhe-elämällä ja harrastuksilla, eli sinänsä onnellisella elämällä. Palautumisvelka kertyy silti tasaisen tappavasti, kun aikaa lorvailulle tai palautumisen harjoittelulle ei ole huomattu raivata. Kohta alkaakin olla erilaista vaivaa ja kiputilaa ja ehkä painonnousua, ja näihin ajatellaan, ihan ymmärrettävästi, että erilaiset hoidot, niskasta kiinni ottaminen ja kuntokuurin aloittaminen auttavat.

Yksinkertaisimmillaan keho ja mieli haluaisi ehkä vain olla ja hengähtää.

Toisekseen itsestään on otettava vastuu. En kuvittele, että kaikilla olisi yhtäläiset lähtökohdat panostaa omaan terveyteensä. Tiedän, ja parin kuukauden päästä oikeasti ymmärrän, kuinka paljon vaikka lapsiperheessä on realistisesti mahdollista ottaa niitä omia pieniä hetkiä itselleen. Olkoot se sitten 3 minuuttia tai kolme tuntia per päivä, on omalla vastuulla priorisoida autonomisen hermoston elvytyshetkiä itselleen. Keinoja löytyy pilvin pimein, mutta yksi tärkeimmistä on laittaa kännykkä pois kädestä, vaikkapa hengitellä syvään ja keskittyä hetken ympäristöönsä ja kehoonsa. Jos pysähtyminen tuntuu epämiellyttävältä, on se vain merkki siitä, että se on siinä hetkessä vaikeaa. Ei muuta. Jos vetää heti johtopäätöksen, että ”tämmöinen ei sovi minulle”, niin muutokselle ei taida olla valmis ja avoin. Miksi uusi asia tuntuisi ensimmäisellä, toisella tai kymmenennellä kerrallakaan helpolta?

Kolmanneksi olen havahtunut siihen, että toiset ovat erilaisille muutoksille eri tavalla lämpiäviä. Vaikka toimintaansa muuttaisi joutilaammaksi, söisi tasaisemmalla rytmillä ja enemmän kasviksia ja alkaisi liikkumaan oman tasonsa mukaisesti, ei olotilassa välttämättä tapahdu heti minkäänlaista muutosta. Palkintoa ei siis saa heti. On täysin yksilöllistä minkälainen kuormitusvelka tai totaalinen loppuunpalaminen on taustalla, joten toipumisaikakin voi vaihdella. Vaikka itseään kohtaan tulee olla lempeä, tämä vaihe on se, jossa tarvitaan sitkeää toiminnan jatkamista ja asioiden tekemistä, vaikka ei just nyt huvittaisi. Hitaammin lämpiävien täytyy mahdollisesti olla valmiita kauaskantoisempaan ajatteluun.

Koita miettiä, missä oma autonomisen hermoston lähtöviivasi sijaitsee. Itse tiedän olevasti kunnolla takamatkalla, mutta ainakin nyt eväitä itseni auttamiseen on reilusti enemmän mitä aikaisemmin. Enkä toisaalta pidä sitä millään tavalla vikana tai huonona ominaisuutena. Rutiinit ja säännölliset tavat luovat turvaa ja rauhaa, ja motivaatio niiden ylläpitämiseen pysyy ainakin hyvänä.  

Koska hinta tulee muuten maksettavaksi, ennemmin tai myöhemmin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s