Viisi kuukautta synnytyksestä

Pötköttelin tänään Sylvin kanssa sängyssä aamusella. Mihinkään ei ollut kiire, vauva naureskeli ja hymyili ja nojaili käsivarsiin vatsalla ollessaan. Tänä aamuna herättiin jostain syystä 6.15 kun kolmena edellisenä aamuna unta oli riittänyt lähes kahdeksaan. Ja kun nukkumaan menee noin 18.30, kerkeää siinä pienokainen saamaan aika hyvästi unta. Samoin minä, vaikka menenkin unille noin neljä tuntia myöhemmin.

Olen edelleen hämmästynyt siitä, että en ole koko ajan kuolemanväsynyt. Imetän Sylvin kerran yössä, ja viime aikoina juuri muita heräämiskertoja ei ole tullut yöllä. Joskus toki nukahtaminen kestää pitkään tai on jotain hulinointeja, mutta ne ei isossa kuvassa keikuta venettä, kun lepoa on riittävästi pitkältä ajalta. Äitiyshormonitkin taitavat vielä lisätä vireyttä aika mukavasti.

20 vuotta täytettyäni olin enemmän tai vähemmän väsynyt muistaakseni kolme vuotta pitkällisen ylikuormittumisen ja alipalautumisen takia. Senkin jälkeen nukuin huonosti ainakin parin vuoden ajan ja vasta kaksi vuotta olen mennyt nukkumaan ilman minkään lääkkeen ottamista, joka vaikuttaisi uneen. Tiedän siis erittäin hyvin, mitä eroa on hyvällä ja huonolla palautumisella omalla kohdallani.  

Tätä taustaa vasten tuntuu melko ironiselta, että nyt vauvavuotena olenkin nukkunut niin hyvin. Toki se on monen tekijän summa, mutta enpä olisi arvannut!

Viisikuisen vauvan kanssa on siinä mielessä vielä helppoa, että liikkeelle ei päästä. Periaatteessa koko 1,5h – 2h hereilläoloikkuna voitaisiin makoilla sängyssä, katsella ja tunnustella leluja ja naureskella. Jonkun ajan päästä sellainen ei enää onnistukaan, mutta toistaiseksi lepääminen pitkin päivää on ainoan lapsen ollessa kyseessä ihan mahdollista.  

En siis pysty kuvittelemaan millaista tämä aika olisi huonommin nukkuvan vauvan kanssa ja jos samalla olisin vielä itse kroonisesti alipalautunut. Silloin lähes kymmenen vuotta sitten en myöskään tunnistanut tai kuunnellut kehon tarpeita, milloin levätä ja milloin syödä. Niin sanottu mindset oli aivan toisesta maailmasta kuin nyt. Huomattavasti vähemmän terve.

Siitä puheen ollen, tässä elämäntilanteessa terveellisen ruuan merkitys ja määrä on kyllä korostunut. Jos joku ateria jää välistä, on ihan tyypillistä minulle jäädä valvomaan yöherätyksen jälkeen nälkääni ja aamulla on heikko olo. Nälkäsignaalit toimivat ja toisaalta pienikin päänsärky on merkki huonosta nestetasapainosta vaikkapa pyörälenkin jälkeen. Jos aikaisemmin liikunta oli vahvasti ulkonäköpainotteista, nyt se on siirtynyt enemmän voimien kasvattamiseen ja kestävyyskunnon kehittämiseen niin, että arki olisi mahdollisimman mukavaa. Normaalipainoisena epäterve laihduttaminen ei kiinnosta. Keho saakin olla erinäköinen elämän eri vaiheissa.

Taas tullaan siihen lepäämiseen: tuskin minulla olisi energiaa miettiä samalla tavalla riittävää ravinnonsaantia, jos olisin koko ajan väsynyt. En toki pystyisi silloin kuntoilemaankaan samalla tavalla, mutta energiantarve olisi silti normaalia suurempi imetyksen takia. Melkoinen paradoksi: haastavassa ja energiaa nielevässä elämäntilanteessa pitäisi olla kaikista eniten energiaa pitää huolta itsestään. Jossain kohtaa lienee joku riittävän hyvä -alue, johon on realistista pyrkiä.

Kuntosalihommissa leuanvedot on alkaneet sujumaan. Olen jaksanut vetää ainakin yhden leuan varmaan aina aikuisiällä ja niiden harjoittelu on ollut mukavaa, joten siinä kehittyy mitä harjoitteleekin. Raskausaikana minulla oli rannekanavaoireyhtymä molemmissa käsissä, ja oikeaan ranteeseeni laitettiin kortisonipistos mikä onneksi auttoi. En esimerkiksi pystynyt raastamaan porkkanaa raskauden loppuajoilla, ja ajatus siitä, että joskus pitäisi pystyä tekemään töitä käsillään, oli aika kaukainen. Roikkumisvoimat ja leuanvedot on siis yksi virstanpylväs myös työkykyä ajatellen.

Ensimmäisillä kerroilla raskauden jälkeen jaksoin roikkua ehkä 20s kerrallaan enkä ollenkaan yhdellä kädellä. Lapa-aktivointien ja roikkumisten myötä roikkumisaika on taas kivunnut hyvin ja kesäkuun yhdestä ja puolesta leuanvedosta on myös tultu ylöspäin. Ensimmäiset leuat kokeilin siis vetää kolme kuukautta synnytyksestä, ja tuolloin paine vatsassa tuntui niin voimakkaana, että jätin ne suosiolla odottamaan vielä kuukaudeksi. Leuanvetojen kanssa en ole sinänsä kiirehtinyt, koska liikkeenä se on raskas raskausmahan heikentämille vatsalihaksille ja löystyneelle vatsalihasten jännesaumalle enkä toisaalta tehnyt yhtään leuanvetoja raskaana. Jos olisin tehnyt, tilanne olisi voinut olla eri.

Toistaiseksi siis paljon pötköttelyä, lepoa, ruokaa ja sopivasti liikuntaa. Ja pienen vauvan silittelyä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s