Ihmisläheinen työ ei ole ilmaista

Kun olen nyt miettinyt tapani mukaan laidasta laitaan mahdollisia jatkosuunnitelmia, olen säännöllisesti huomannut jossittelevani. Nyt taaksepäin katsottuna on helppoa nähdä miten liian ison osan itsestäni annoin työlle enkä keskittynyt vapaa-aikaan puoliksikaan niin paljoa. Luulen nyt, että olen sellainen persoona, jonka kohtalainen neuroottisuus ja kriittisyys vaikeuttaa työn ja vapaa-ajan rajojen vetämistä.

Asiakastilanteessa ei voi olla muuta kuin täydellisen sataprosenttisesti läsnä. Tietysti jonkun manuaalisen hoidon aikana ehtii ajattelemaan muutakin samalla kun kädet käy mutta se onkin ainoa hetki. Imu tuohon läsnäoloon on ollut niin vahva, että vaikka olisin ollut väsynyt, olisi ollut monesta syystä todella huono päivä tai vointi, on asiakkaan tilanne vetänyt itseni täysin mukaansa. Yleensä minulla oli päivässä 6-7 asiakasta ja taukoja oli 2-3. Olin siis vuorokaudesta 6-7 tuntia hyvin korkeassa valmiustilassa, ja loput tunnit tuntuivat menevän tuosta ajasta palautumiseen.

Me olemme ehkä tottuneet ajattelemaan stressiä vaan huonona asiana. Kuitenkin kaikki kiihdyttävä ja mielenkiintoinen toiminta aiheuttaa myös positiivista stressiä mitä ei osaa ajatella kuluttavaksi. Siltikin hermosto ja keho on samalla tavalla kuormittuneet, vaikka tekisikin jotain, mistä todella pitää. Positiivisesta stressistä palautuminen olisi yhtä tärkeää kuin negatiivisesta.

Niin palkitsevaa, mielekästä ja antoisaa kuin työ on ollutkin, tarvitsen jatkossa työpäiviini jotain muutakin, jotta saan pidettyä myös vapaa-ajan tasapainossa. Kipupotilaiden kanssa työskentely on tietysti haastavaa, koska arsenaalista pitää löytyä vahvaa psykososiaalista näkökulmaa ja suoraan sanottuna terapeuttista osaamista. En vain itse nähnyt muuta tapaa tehdä potilastyötä, kun koittaa antaa joka hetkessä mahdollisimman onnistunut käynti asiakkaalle. Se tarkoitti, että työtä pitää tehdä myös persoonallaan.

Isoa osaa keinoista, menetelmistä, työkaluista ja tavastani olla fysioterapeutti ei opetettu perusopinnoissa. Jokainen tekee työstään oman näköistä, mutta samalla se tarkoittaa, että itse joutuu luovimaan todella paljon ja soveltamaan asioita, jotka on opittu jostain aivan muualta. Tämä taitaa olla toinen asia, johon oma korvienvälykseni ei istu eikä mahdu: olen sen verran mustavalkoinen ihminen, että tarvitsen työlleni selvemmät raamit. Kuntoutuksessa on kyse pitkäjänteisestä työstä, eikä kukaan voi taata lopputulosta. Kukaan ei myöskään takaa, että minä ja asiakas ymmärrämme toisiamme tai että asiakas sitoutuu kuntoutukseen samalla tavalla kuin minä. Suuri osa ei sitoudu, syystä tai toisesta.

Työn tekemisen kannalta se on ollut vaikea hyväksyä, kun en ole tiennyt, olenko oikeasti tehnyt työni hyvin ja ns. onnistunut. Tämä ala ei ole sellainen, että kovin usein pystyin ajattelemaan, että sain jotain valmiiksi. Minusta tuntuu, että minun pitäisi saada.

Kyse ei siis ole siitä, että fysioterapia-ala olisi jotenkin ongelmallinen lähtökohtaisesti. Minulle se kuitenkin on. Vaati vuosia hyväksyä se. Nytkin minulla kuitenkin on alitajunnassa kalvava tunne, että yritinkö kuitenkaan tarpeeksi. Olisiko pitänyt hakea enemmän työnohjausta, koittaa kehittyä paremmaksi, opetella asioita enemmän, koittaa muuttaa asennettani. Luovutinko? Järjellä ajateltuna tiedän, että nyt haluan lopettaa jahkailun ja tavoitella jotain, mikä antaa enemmän kaistaa myös vapaa-ajalle.

Monilla meistä on tapana antaa työlle paljon. Itseämme, aikaamme, terveyttämme, resurssejamme, mielenterveyttämme. Eikä siinä mitään, intohimoja pitää olla ja toisaalta monella ei ole vaihtoehtoa olla antamatta. Suurimman osan ei kannata unohtaa, että vapaa-ajan palautuminen ei ole itsestäänselvyys ja tarjottimella annettu asia, vaan se on hyvin monelle taito, joka pitää opetella. Jos sitä ei opettele, tulee ongelmia. Jos työtään ei oikeasti rajaa fyysisesti ja psyykkisesti, tulee ongelmia. Jos on koko ajan saatavilla, tulee ongelmia.

Joten niin tärkeitä kuin asiakastilanteet ovatkin minulle olleet, on aivan mahdotonta kuvitella, että pystyisin tekemään pelkkää asiakastyötä enää vuosia pidempään ilman, että se olisi merkittävästi pois jostain muusta elämäni osa-alueesta. Ja koitan nyt toistella itselleni, että se on ihan ok.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s